Brofest #4, osa 3

   Sunnuntaille olikin koottu suurin osa festivaalin tuntemattomimmista yhtyeistä. Yhteistä näille kaikille tuntui olevan, että taukoa on tullut vietettyä vähintään parikymmentä vuotta ja nyt on uusi levy joko tuloillaan tai juuri valmistunut. Ilmeisesti sävellyskynät eivät ole viettäneet taukoa missään vaiheessa, ja nyt ideoita piisaa.

   Päivän aloitti Satan´s Empire, joka oli kuulemma soittanut jo yhden keikan jokunen viikko aikaisemmin, ja sitä edeltävän noin kolmekymmentä vuotta sitten. Yhtyeeltä julkaistiin aikoinaan vinyylillä vain yksi kappale, Soldiers Of War, Neat Recordsin erinomaisella Lead Weight -kokoelmalla. Ihan hyvä avaus päivälle, mutta muita mainitun kokoelmaraidan tasoisia kappaleita keikkasetistä ei juuri löytynyt.

   Tästä jatkoi Siege, joka julkaisi yhden singlen, Goddess Of Fire/Don’t Punish Me, vuonna 1985. Valitettavasti yhtyeen alkuperäinen laulajatar Sharon Thompson menehtyi vuonna 2010, ja nykyään vokaaleista vastaa basisti Dave Glover. Trioksi kutistunut yhtye soitti ihan hyvän keikan, mutta kyllähän Thompsonin ääntä jäi kaipaamaan.

   Seuraavana vuorossa ollut Omen Searcher edusti uuden aallon brittiheavyn kevyempää laitaa jo vuonna 1982 julkaistulla ainoalla singlellään, Teacher Of Sin/Too Much. Ja vielä kevyempää, progressiivisempaa ja löysempää on yhtyeen uusi materiaali. Ei tämä nyt huono veto ollut, mutta ei ihan sitä mitä odotin. Setin lopussa tulleet vanhemmat biisit onneksi korjasivat tunnelmaa edes hieman.

   Hieman progressiivinen ote on myös yhtyeellä nimeltä Oxym, mutta sillä erotuksella, että Oxymin tapauksessa kyse on progressiivisesta Heavy Metalista. Yhtye julkaisi vuonna 1980 yhden erinomaisen singlen, Music Power/Mind Key, sekä kappaleen Hot Rain kokoelmalevyllä New Electric Warriors. Yhtyeen sointi on nykyään jopa raskaampaa kuin kolmekymmentä vuotta sitten, ja erityisesti laulaja Peter Hulmesin ääni on todella voimakkaassa kunnossa. Ja kun Oxymin setistä löytyivät singlen molemmat puolet sekä mainittu Hot Rain, oli tämä keikka yksi sunnuntain kohokohdista.

   Päivän toinen kohokohta olikin sitten vuonna 1984 yhden nimeämättömän albumin Guardian Recordsin kautta julkaissut Millennium. Oxymin tapaan myös Millennium on ikääntyessään kehittynyt raskaampaan ja lisäksi nopeampaan suuntaan - erityisesti laulaja Mark Duffyn ääni on nykyään paljon rajumpi. Kaikin puolin erinomainen keikka, joka päivälle poikkeuksellisesti taisi koostua vain debyytin sekä varhaisten demojen materiaalista.

   Dealer puolestaan oli kutsuttu paikalle soittamaan läpi vuonna 1986 Ebonyn kautta ilmestynyt debyyttinsä First Strike. Vuoden ‘86 julkaisuna First Striken Heavy Metalissa on siellä täällä jo jonkin verran vaikutteita niin Speed- kuin Thrash Metalistakin. Neljänkymmenen minuutin soittoaika ei valitettavasti riittänyt kuin juuri tähän yhtyeeltä tilattuun spektaakkeliin. Hieman pidempää soittoaikaa olisi kaivannut siinä mielessä, että loppuun olisi aivan hyvin voinut vielä vetää Better Things To Do/Suspected Foul Play -singlen, mutta keikka oli todella hyvä näinkin.
 

   Päivän ainoasta varsinaisesta pettymyksestä vastasi Weapon (nyk. Weapon UK). Siinä missä yhtyeen vuonna 1980 ilmestynyt single It’s A Mad Mad World/Set The Stage Alight on äärimmäisen hyvä, niin yhtyeen tuoreempi materiaali on todella huonoa amerikkalaistunutta Hard Rockia. Kolmekymmentä minuuttia tuota roskaa oli todella raskasta kuunneltavaa viimeisenä soitettuja singlebiisejä odotellessa. Onneksi niiden suhteen odotus kuitenkin palkittiin ja edes nämä kaksi kappaletta menivät kuten niiden kuuluukin. Mainittakoon vielä, että Weapon on tällä hetkellä vailla basistia, mistä syystä nyt lavalla nähtiin Tytanin Kevin Riddles tuuraajana.

   Sunnuntain pääesiintyjänä oli Wishbone Ash -laulaja Martin Turner vetämässä vanhoja biisejä nykyisen yhtyeensä kanssa. Minulle Wishbone Ash ei ole kuitenkaan koskaan auennut, joten kahdeksan tunnin keikkarupeaman jälkeen kiinnosti enemmän löytää jostain vielä avoinna oleva ravintola ja siirtyä sen jälkeen levolle seuraavan aamun varhaista herätystä ja pitkää kotimatkaa varten.

   Kaiken kaikkiin Brofest-reissu oli oikein onnistunut ja lavalla tuli nähtyä monia sellaisia yhtyeitä, joiden näkemisestä en olisi osannut edes uneksia vielä muutama vuosi sitten. Tokihan monet esiintyjistä (sekä yleisön edustajista) ovat pappoja harmaasta päästä varpaisiin, mutta esiintymisen ilo ja nautinto eivät ole hävinneet minnekään, ja soittotaitokin on yhä hallussa. Kun liput kolmelle päivälle maksoivat 37 puntaa, rahalleen sai todellakin vastinetta. Mukava käytäntö oli myös se, että soitto loppui perjantaina ja lauantaina kello 23 ja sunnuntaina jo 22:30 - tästä voisivat monet muutkin tapahtumat ottaa oppia. Uusi reissu vuoden päähän on jo kovasti harkinnassa, erityisesti jos Saracen saadaan silloin paikalle...