Brofest #4, osa 3

   Sunnuntaille olikin koottu suurin osa festivaalin tuntemattomimmista yhtyeistä. Yhteistä näille kaikille tuntui olevan, että taukoa on tullut vietettyä vähintään parikymmentä vuotta ja nyt on uusi levy joko tuloillaan tai juuri valmistunut. Ilmeisesti sävellyskynät eivät ole viettäneet taukoa missään vaiheessa, ja nyt ideoita piisaa.

   Päivän aloitti Satan´s Empire, joka oli kuulemma soittanut jo yhden keikan jokunen viikko aikaisemmin, ja sitä edeltävän noin kolmekymmentä vuotta sitten. Yhtyeeltä julkaistiin aikoinaan vinyylillä vain yksi kappale, Soldiers Of War, Neat Recordsin erinomaisella Lead Weight -kokoelmalla. Ihan hyvä avaus päivälle, mutta muita mainitun kokoelmaraidan tasoisia kappaleita keikkasetistä ei juuri löytynyt.

   Tästä jatkoi Siege, joka julkaisi yhden singlen, Goddess Of Fire/Don’t Punish Me, vuonna 1985. Valitettavasti yhtyeen alkuperäinen laulajatar Sharon Thompson menehtyi vuonna 2010, ja nykyään vokaaleista vastaa basisti Dave Glover. Trioksi kutistunut yhtye soitti ihan hyvän keikan, mutta kyllähän Thompsonin ääntä jäi kaipaamaan.

   Seuraavana vuorossa ollut Omen Searcher edusti uuden aallon brittiheavyn kevyempää laitaa jo vuonna 1982 julkaistulla ainoalla singlellään, Teacher Of Sin/Too Much. Ja vielä kevyempää, progressiivisempaa ja löysempää on yhtyeen uusi materiaali. Ei tämä nyt huono veto ollut, mutta ei ihan sitä mitä odotin. Setin lopussa tulleet vanhemmat biisit onneksi korjasivat tunnelmaa edes hieman.

   Hieman progressiivinen ote on myös yhtyeellä nimeltä Oxym, mutta sillä erotuksella, että Oxymin tapauksessa kyse on progressiivisesta Heavy Metalista. Yhtye julkaisi vuonna 1980 yhden erinomaisen singlen, Music Power/Mind Key, sekä kappaleen Hot Rain kokoelmalevyllä New Electric Warriors. Yhtyeen sointi on nykyään jopa raskaampaa kuin kolmekymmentä vuotta sitten, ja erityisesti laulaja Peter Hulmesin ääni on todella voimakkaassa kunnossa. Ja kun Oxymin setistä löytyivät singlen molemmat puolet sekä mainittu Hot Rain, oli tämä keikka yksi sunnuntain kohokohdista.

   Päivän toinen kohokohta olikin sitten vuonna 1984 yhden nimeämättömän albumin Guardian Recordsin kautta julkaissut Millennium. Oxymin tapaan myös Millennium on ikääntyessään kehittynyt raskaampaan ja lisäksi nopeampaan suuntaan - erityisesti laulaja Mark Duffyn ääni on nykyään paljon rajumpi. Kaikin puolin erinomainen keikka, joka päivälle poikkeuksellisesti taisi koostua vain debyytin sekä varhaisten demojen materiaalista.

   Dealer puolestaan oli kutsuttu paikalle soittamaan läpi vuonna 1986 Ebonyn kautta ilmestynyt debyyttinsä First Strike. Vuoden ‘86 julkaisuna First Striken Heavy Metalissa on siellä täällä jo jonkin verran vaikutteita niin Speed- kuin Thrash Metalistakin. Neljänkymmenen minuutin soittoaika ei valitettavasti riittänyt kuin juuri tähän yhtyeeltä tilattuun spektaakkeliin. Hieman pidempää soittoaikaa olisi kaivannut siinä mielessä, että loppuun olisi aivan hyvin voinut vielä vetää Better Things To Do/Suspected Foul Play -singlen, mutta keikka oli todella hyvä näinkin.
 

   Päivän ainoasta varsinaisesta pettymyksestä vastasi Weapon (nyk. Weapon UK). Siinä missä yhtyeen vuonna 1980 ilmestynyt single It’s A Mad Mad World/Set The Stage Alight on äärimmäisen hyvä, niin yhtyeen tuoreempi materiaali on todella huonoa amerikkalaistunutta Hard Rockia. Kolmekymmentä minuuttia tuota roskaa oli todella raskasta kuunneltavaa viimeisenä soitettuja singlebiisejä odotellessa. Onneksi niiden suhteen odotus kuitenkin palkittiin ja edes nämä kaksi kappaletta menivät kuten niiden kuuluukin. Mainittakoon vielä, että Weapon on tällä hetkellä vailla basistia, mistä syystä nyt lavalla nähtiin Tytanin Kevin Riddles tuuraajana.

   Sunnuntain pääesiintyjänä oli Wishbone Ash -laulaja Martin Turner vetämässä vanhoja biisejä nykyisen yhtyeensä kanssa. Minulle Wishbone Ash ei ole kuitenkaan koskaan auennut, joten kahdeksan tunnin keikkarupeaman jälkeen kiinnosti enemmän löytää jostain vielä avoinna oleva ravintola ja siirtyä sen jälkeen levolle seuraavan aamun varhaista herätystä ja pitkää kotimatkaa varten.

   Kaiken kaikkiin Brofest-reissu oli oikein onnistunut ja lavalla tuli nähtyä monia sellaisia yhtyeitä, joiden näkemisestä en olisi osannut edes uneksia vielä muutama vuosi sitten. Tokihan monet esiintyjistä (sekä yleisön edustajista) ovat pappoja harmaasta päästä varpaisiin, mutta esiintymisen ilo ja nautinto eivät ole hävinneet minnekään, ja soittotaitokin on yhä hallussa. Kun liput kolmelle päivälle maksoivat 37 puntaa, rahalleen sai todellakin vastinetta. Mukava käytäntö oli myös se, että soitto loppui perjantaina ja lauantaina kello 23 ja sunnuntaina jo 22:30 - tästä voisivat monet muutkin tapahtumat ottaa oppia. Uusi reissu vuoden päähän on jo kovasti harkinnassa, erityisesti jos Saracen saadaan silloin paikalle...

Brofest #4, osa 2

   Brofest jatkui lauantaina jo kello 13, mutta omalta osaltani Rodney Shades Band, Blind Haze ja Hessian saivat jäädä väliin. Lepo ja kunnon päivällinen kiinnostivat tässä kohtaa enemmän, että voimat kestäisivät vielä läpi sunnuntainkin.

   Paikan päälle siirryttiin siis kello neljäksi, jolloin vuorossa oli High Treason. Yhtye julkaisi yhden singlen, Saturday Night Special, vuonna 1980. Valitettavasti tämä viimeisenä soitettu singlebiisi olikin ainoa nautinnollinen hetki koko neljänkymmenen minuutin keikassa muun setin koostuessa melko mielenkiinnottomasta Hard Rockista.

   High Treasonin jälkeen vuorossa oli pikainen visiitti rautatieasemalle ostamaan paluumatkan junaliput valmiiksi. Menomatkalla nimittäin selvisi, että jos junaliput ostaa vasta matkapäivänä, niin hinta on noin kaksinkertainen edeltävänä päivänä ostetun lipun hintaan nähden. Tästä johtuen seuraavana esiintyneen Cynicin keikasta jäi alku näkemättä. Tämä hieman harmittaa, sillä se, mitä tuli nähtyä, oli todella hyvää Heavyä, ja nykyään paljon rajumman ja rujomman kuuloista kuin yhtyeen ainoalla singlellä, Suicide, vuodelta 1983. Tälläkin keikalla muistettiin Lemmyä ja hänen kunniakseen soitettiin Motörheadin vuonna 1978 levyttämä Richard Berry -laina Louie Louie.

   Seuraavaksi lavalla nähtiin Robespierre, joka oli itselleni festivaalin odotetuin esiintyjä. Robespierre oli laulajakitaristi David Cooken ja rumpali Gordon Loganin projekti, joka teki vuonna 1983 kaksi demonauhaa, joita ei koskaan julkaistu - ei ennen kuin Buried By Time And Dust otti yhteyttä Cookeen ja työsti demoista albumin Die You Heathen, Die! vuonna 2011. Kyseessä oli myös yhtyeen ensimmäinen keikka ikinä - ja hyvinhän se meni. Eräänlaiset corpse-maalaukset kasvoillaan esiintyneen bändin synkkää, saatanallista ja raskasta Heavy Metalia siivittivät Cooken mustan huumorin sävyttämät spiikit. Koko esiintymisestä hehkui tunne, että tässä ovat miehet, jotka todella nauttivat päästessään lopultakin esittämään visiotaan. Vanhojen demobiisien lisäksi Robespierre soitti jokusen kappaleen pitkään työn alla olleelta ja ilmeisesti kohta valmistuvalta levyltään, ja ainakin livenä uudet biisit kuulostivat oikein hyvältä. Jään toivomaan, että Robespierre nähdään vielä uudestaankin lavoilla.

   Myös Geddes Axe kiinnosti kovasti etukäteen, mutta keikka jäi jotenkin vaisuksi. Vaikka yhtye soitti lähes kaikki vuosina 1981 - 82 levyttämänsä kappaleet, mm. erinomaisen debyyttiseiskansa Return Of The Gods kokonaisuudessaan, ei veto napannut mukaansa oikein missään vaiheessa. Harmillista.

   Saksalainen Desaster oli kummallinen kiinnitys tähän tapahtumaan ja sen ajaksi tulikin siirryttyä yläkerran pubiin muutamalle oluelle ja valmistautumaan päivän pääesiintyjään, joka oli tietenkin Satan.

   Kyseessä oli Satanin ensimmäinen keikka kotikaupungissaan Newcastlessa kolmeenkymmeneen vuoteen. Muuten viime vuosina ahkerasti keikkailleen yhtyeen settilistaa oli uudistettu rankalla kädellä vuoden 2015 lopulla ilmestyneen Atom By Atom -levyn myötä. Court In The Act -albumilta oli mukana enää kolme kappaletta ja Into The Future/Suspended Sentence -aikakausi sivuutettiin tyystin materiaalin keskittyessä kahteen tuoreimpaan levyyn. Eipä siinä, mukavaa vaihtelua tämä oli viime vuosina tutuksi tulleeseen livesettiin ja todella hyviähän nuo uudet levyt ovat. Keikan ylivoimaiset kohokohdat olivat kuitenkin kaksi Guardian Records n’ Tapes -aikakauden kappaletta, Oppression ja Kiss Of Death. Kotikaupungin keikan kunniaksi alunperin Roxcalibur-kokoelmalla vuonna 1982 julkaistun Oppressionin tuli laulamaan Satanin tuolloinen vokalisti Trev Robinson ja samana vuonna singlenä julkaistun Kiss Of Deathin ajaksi rumpujakkaralle istahti bändin alkuperäinen rumpali Andy Reed. Tämä olisi ollut jo muutenkin ylivoimaisesti paras keikka koko viikonloppuna, mutta Oppression Robinsonin laulamana teki tästä täysin erityisen kokemuksen.

 

   Ja sunnuntai oli vasta edessä...