Hemisferio - Hasta Encontrarte / Entre Tierra Y Luna 7"

   Chileläinen Hemisferio oli alkuunsa laulaja Pedro Antonion ja kaikista instrumenteista vastanneen Cristian Leónin projekti, joka julkaisi kappaleen Hasta Encontrarte digitaalisesti vuonna 2015. Kokoonpano täydentyi sittemmin basisti Leslie Jiménezilla ja alkuvuodesta 2016 ilmestyi uutta materiaalia kahden kappaleen verran Entre Tierre Y Luna -demon muodossa, joka julkaistiin kasettina ja CD-levynä. Nyt Hemisferion koko tähän astinen levytetty materiaali on saatavissa myös vinyylillä, kiitos australialaisen Heavy Chains Recordsin ja saksalaisen HMH Recordsin yhteisjulkaisun.

   Ensiäänityksellä Hasta Encontrarte (ilmeisesti suomeksi “Löytämiseen Asti”) Hemisferion perinteinen Heavy Metal on juuri sitä itseään, eli hyvin toteutettua ja hyvää perus-Heavyä ilman sen kummempia yllätyksiä. Kitaraharmonioita, tiluttelua ja hieman tuplattua laulua, oppikirjan mukaisesti. Entre Tierre Y Luna -demolla päästään kuitenkin asiaan ja jalka alkaa vipattaa aivan uuteen tahtiin! Nyt Hemisferion ilmaisu on lähestynyt enemmän 1980-luvun etelä-amerikkalaisten Heavy-pioneerien tunnelmia. 1980-luvulla rajoitukset käytettävissä olevassa teknologiassa ja laitteissa johtivat monesti innovatiivisiin ja uniikkeihin äänimaailmoihin levyillä, ja sävellykset sisälsivät vivahteita länsimaisesta musiikista, joita yhdistettiin paikallisiin tyyleihin, minkä tuloksena syntyi hyvin omaperäisiä levytyksiä - ja tähän suuntaan Hemisferio on kehittynyt. Joidenkin mielestä soundeissa lienee tapahtunut degeneroitumista, mutta itse pidän huomattavasti enemmän tästä rouheammasta, “käppäisemmästä” äänimaailmasta. Samoin sävellyspuolella kuuluvat nyt paremmin etelä-amerikkalaisen Heavy Metalin juuret. Kappale La Cruz (“Risti”) on erinomaista Heavy Metalia, eikä instrumentaali Entre Tierre Y Luna (“Maan Ja Kuun Välissä”) jää kuin aavistuksen sen taakse.

   Hasta Encontrarte / Entre Tierra Y Luna -seiska on saatavissa suoraan Heavy Chains Recordsilta sekä HMH Recordsilta.

Rajuilma - Naidaan / Rautaratsu 7"

   Naidaan on jyväskyläläisen, 80-luvun alussa perustetun Rajuilman ensimmäinen single vuodelta 1987. Singlen julkaissut Kräk!-levy-yhtiö olisi ollut valmis myös täyspitkän tekoon sillä edellytyksellä, että yhtyeen sanoituksia olisi siistitty esimerkiksi Edu Kettusen toimesta. Tähän Rajuilma ei kuitenkaan suostunut, joten yhtyeen ainutta albumia saatiin odottaa aina vuoteen 1990 asti.

   Palataan kuitenkin vuoteen 1987. Singlen A-puolen Naidaan on periaatteessa ihan hyvä Heavy Rock -kappale, mutta… nuo lyriikat. Tämä teksti - kuten monet muutkin Rajuilman myöhemmistä levytyksistä - aiheuttaa suunnatonta myötähäpeää, joka tekee musiikista nauttimisen hyvin vaikeaksi. Ehkä tämä toimisi, jos laulukielenä olisi jokin muu kuin suomi, sillä sanoitus sisältää suoria “nuole se pystyyn” -tyyppisiä lainauksia maailmalta. Saavutus tietty sekin, että tämän rinnalla Popedan kappaleen Matkalla Alabamaan teksti vaikuttaa Eino Leinon palkinnon arvoiselta runoudelta. Naidaan nousi kuitenkin levyraadissa sijalle kaksi, ja raatilaisten kommentit biisistä ovat ihan hauskaa kuultavaa - onneksi tämä taltiointi löytyy Youtubesta!

   Varsinainen syy siihen, että tämä single on päätynyt tähän blogiin asti, löytyy kuitenkin B-puolelta. Rautaratsu on todella hyvä Heavy-kappale! Nopeaa ja rajua Heavyä, olkoonkin, että yksi riffi kuulostaa hieman tutulta eräästä Pelle Miljoonan hitistä. Onneksemme yhtyeelle tyypillisemmät seksilyriikat saavat väistyä tällä kertaa synkemmän tarinan tieltä, ja erityisesti laulaja Rane Rautiainen kuulostaa tässä kappaleessa todella hyvältä. Kunpa vain Rajuilma olisi levyttänyt enemmän tämän tyylistä materiaalia, niin yhtye saatettaisiin mainita muiden 80-luvun suomalaisten Heavy-yhtyeiden joukossa ilman minkäänlaista virnuilua. Rohkenen jopa olettaa, että moni yhtyeen tietävä ja tuomitseva ei ole edes kuullut tätä helmeä yhtyeen diskografiassa. Rajuilma kuitenkin teki parhaimmillaan todella hyvää Heavyä!

   Naidaan-single on reilusti harvinaisempi kuin Rajuilman myöhemmät vinyylijulkaisut ja sen hinta asettuu yleensä 15 ja 25 euron väliin. Tosin hintahaitarin yläpään mukaisia summia tästä tuskin maksavat muut kuin ulkomaalaiset.

Fuzz - Satan's Fans 7"

   Ranskalainen Fuzz perustettiin Marseillessa vuonna 1979 tuolloin 16-vuotiaiden Mardirossianin veljesten toimesta. Fuzz keikkaili ahkerasti kotikonnuillaan, kunnes vuonna 1980 oli aika vierailla studiossa. Nauhalle päätyi kaksi kappaletta, Satan’s Fans ja Renonce Pas!, jotka vakuuttivat Les Productions Amicalement Vôtre -levy-yhtiön julkaisemaan kappaleet singlenä vuonna 1981.

   Singlen molemmilta puolilta löytyy punkahtavaa Heavy Rockia, jotka huokuvat 60- ja 70-lukujen taitteen Detroitin henkeä - juuri niin kuin singlen farkkua, nahkaa ja romutetun auton kuvaava kansi antaa ymmärtää. Ja mikä energialataus singlen A-puolelle onkaan saatu tallennettua! Satan’s Fans on täynnä menoa ja meininkiä. Jos taidoissa vielä kehittymisen varaa olikin, niin into ja vimma korvaavat nämä pienet puutteet. Valitettavasti B-puolen Renonce Pas! (“Älä Luovuta!”) ei yllä samanlaiseen paahtoon kuin kääntöpuolensa jääden hieman keskinkertaiseksi kappaleeksi - ei kuitenkaan huono raita tämäkään.

   Tarinan mukaan Fuzz herätti paljon mielenkiintoa musiikkilehdistössä Cannesin musiikkinäyttelyssä vuonna 1981. Tämän seurauksena yhtye kuvitteli olevansa kiinni isossa läpimurrossa. Vuosi 1982 kului ahkeran keikkailun merkeissä, mutta läpimurtoa ei vain kuulunut, ja näin ollen Fuzzin taru päättyikin jo vuonna 1983. Bändin jäsenet jatkoivat kuitenkin musiikin parissa vielä yhtyeen hajottua, mutta Heavy Rock vaihtui mm. fuusiojatsiin, funkkiin ja keskiaikaiseen musiikkiin.

   Fuzzin ainoaksi levytykseksi jäänyttä singleä näkyy nykyään silloin tällöin myynnissä ranskalaisilla levykauppiailla hinnan yleensä osuessa kahden- ja kolmenkymmenen euron väliin.

Brofest #4, osa 3

   Sunnuntaille olikin koottu suurin osa festivaalin tuntemattomimmista yhtyeistä. Yhteistä näille kaikille tuntui olevan, että taukoa on tullut vietettyä vähintään parikymmentä vuotta ja nyt on uusi levy joko tuloillaan tai juuri valmistunut. Ilmeisesti sävellyskynät eivät ole viettäneet taukoa missään vaiheessa, ja nyt ideoita piisaa.

   Päivän aloitti Satan´s Empire, joka oli kuulemma soittanut jo yhden keikan jokunen viikko aikaisemmin, ja sitä edeltävän noin kolmekymmentä vuotta sitten. Yhtyeeltä julkaistiin aikoinaan vinyylillä vain yksi kappale, Soldiers Of War, Neat Recordsin erinomaisella Lead Weight -kokoelmalla. Ihan hyvä avaus päivälle, mutta muita mainitun kokoelmaraidan tasoisia kappaleita keikkasetistä ei juuri löytynyt.

   Tästä jatkoi Siege, joka julkaisi yhden singlen, Goddess Of Fire/Don’t Punish Me, vuonna 1985. Valitettavasti yhtyeen alkuperäinen laulajatar Sharon Thompson menehtyi vuonna 2010, ja nykyään vokaaleista vastaa basisti Dave Glover. Trioksi kutistunut yhtye soitti ihan hyvän keikan, mutta kyllähän Thompsonin ääntä jäi kaipaamaan.

   Seuraavana vuorossa ollut Omen Searcher edusti uuden aallon brittiheavyn kevyempää laitaa jo vuonna 1982 julkaistulla ainoalla singlellään, Teacher Of Sin/Too Much. Ja vielä kevyempää, progressiivisempaa ja löysempää on yhtyeen uusi materiaali. Ei tämä nyt huono veto ollut, mutta ei ihan sitä mitä odotin. Setin lopussa tulleet vanhemmat biisit onneksi korjasivat tunnelmaa edes hieman.

   Hieman progressiivinen ote on myös yhtyeellä nimeltä Oxym, mutta sillä erotuksella, että Oxymin tapauksessa kyse on progressiivisesta Heavy Metalista. Yhtye julkaisi vuonna 1980 yhden erinomaisen singlen, Music Power/Mind Key, sekä kappaleen Hot Rain kokoelmalevyllä New Electric Warriors. Yhtyeen sointi on nykyään jopa raskaampaa kuin kolmekymmentä vuotta sitten, ja erityisesti laulaja Peter Hulmesin ääni on todella voimakkaassa kunnossa. Ja kun Oxymin setistä löytyivät singlen molemmat puolet sekä mainittu Hot Rain, oli tämä keikka yksi sunnuntain kohokohdista.

   Päivän toinen kohokohta olikin sitten vuonna 1984 yhden nimeämättömän albumin Guardian Recordsin kautta julkaissut Millennium. Oxymin tapaan myös Millennium on ikääntyessään kehittynyt raskaampaan ja lisäksi nopeampaan suuntaan - erityisesti laulaja Mark Duffyn ääni on nykyään paljon rajumpi. Kaikin puolin erinomainen keikka, joka päivälle poikkeuksellisesti taisi koostua vain debyytin sekä varhaisten demojen materiaalista.

   Dealer puolestaan oli kutsuttu paikalle soittamaan läpi vuonna 1986 Ebonyn kautta ilmestynyt debyyttinsä First Strike. Vuoden ‘86 julkaisuna First Striken Heavy Metalissa on siellä täällä jo jonkin verran vaikutteita niin Speed- kuin Thrash Metalistakin. Neljänkymmenen minuutin soittoaika ei valitettavasti riittänyt kuin juuri tähän yhtyeeltä tilattuun spektaakkeliin. Hieman pidempää soittoaikaa olisi kaivannut siinä mielessä, että loppuun olisi aivan hyvin voinut vielä vetää Better Things To Do/Suspected Foul Play -singlen, mutta keikka oli todella hyvä näinkin.
 

   Päivän ainoasta varsinaisesta pettymyksestä vastasi Weapon (nyk. Weapon UK). Siinä missä yhtyeen vuonna 1980 ilmestynyt single It’s A Mad Mad World/Set The Stage Alight on äärimmäisen hyvä, niin yhtyeen tuoreempi materiaali on todella huonoa amerikkalaistunutta Hard Rockia. Kolmekymmentä minuuttia tuota roskaa oli todella raskasta kuunneltavaa viimeisenä soitettuja singlebiisejä odotellessa. Onneksi niiden suhteen odotus kuitenkin palkittiin ja edes nämä kaksi kappaletta menivät kuten niiden kuuluukin. Mainittakoon vielä, että Weapon on tällä hetkellä vailla basistia, mistä syystä nyt lavalla nähtiin Tytanin Kevin Riddles tuuraajana.

   Sunnuntain pääesiintyjänä oli Wishbone Ash -laulaja Martin Turner vetämässä vanhoja biisejä nykyisen yhtyeensä kanssa. Minulle Wishbone Ash ei ole kuitenkaan koskaan auennut, joten kahdeksan tunnin keikkarupeaman jälkeen kiinnosti enemmän löytää jostain vielä avoinna oleva ravintola ja siirtyä sen jälkeen levolle seuraavan aamun varhaista herätystä ja pitkää kotimatkaa varten.

   Kaiken kaikkiin Brofest-reissu oli oikein onnistunut ja lavalla tuli nähtyä monia sellaisia yhtyeitä, joiden näkemisestä en olisi osannut edes uneksia vielä muutama vuosi sitten. Tokihan monet esiintyjistä (sekä yleisön edustajista) ovat pappoja harmaasta päästä varpaisiin, mutta esiintymisen ilo ja nautinto eivät ole hävinneet minnekään, ja soittotaitokin on yhä hallussa. Kun liput kolmelle päivälle maksoivat 37 puntaa, rahalleen sai todellakin vastinetta. Mukava käytäntö oli myös se, että soitto loppui perjantaina ja lauantaina kello 23 ja sunnuntaina jo 22:30 - tästä voisivat monet muutkin tapahtumat ottaa oppia. Uusi reissu vuoden päähän on jo kovasti harkinnassa, erityisesti jos Saracen saadaan silloin paikalle...

Brofest #4, osa 2

   Brofest jatkui lauantaina jo kello 13, mutta omalta osaltani Rodney Shades Band, Blind Haze ja Hessian saivat jäädä väliin. Lepo ja kunnon päivällinen kiinnostivat tässä kohtaa enemmän, että voimat kestäisivät vielä läpi sunnuntainkin.

   Paikan päälle siirryttiin siis kello neljäksi, jolloin vuorossa oli High Treason. Yhtye julkaisi yhden singlen, Saturday Night Special, vuonna 1980. Valitettavasti tämä viimeisenä soitettu singlebiisi olikin ainoa nautinnollinen hetki koko neljänkymmenen minuutin keikassa muun setin koostuessa melko mielenkiinnottomasta Hard Rockista.

   High Treasonin jälkeen vuorossa oli pikainen visiitti rautatieasemalle ostamaan paluumatkan junaliput valmiiksi. Menomatkalla nimittäin selvisi, että jos junaliput ostaa vasta matkapäivänä, niin hinta on noin kaksinkertainen edeltävänä päivänä ostetun lipun hintaan nähden. Tästä johtuen seuraavana esiintyneen Cynicin keikasta jäi alku näkemättä. Tämä hieman harmittaa, sillä se, mitä tuli nähtyä, oli todella hyvää Heavyä, ja nykyään paljon rajumman ja rujomman kuuloista kuin yhtyeen ainoalla singlellä, Suicide, vuodelta 1983. Tälläkin keikalla muistettiin Lemmyä ja hänen kunniakseen soitettiin Motörheadin vuonna 1978 levyttämä Richard Berry -laina Louie Louie.

   Seuraavaksi lavalla nähtiin Robespierre, joka oli itselleni festivaalin odotetuin esiintyjä. Robespierre oli laulajakitaristi David Cooken ja rumpali Gordon Loganin projekti, joka teki vuonna 1983 kaksi demonauhaa, joita ei koskaan julkaistu - ei ennen kuin Buried By Time And Dust otti yhteyttä Cookeen ja työsti demoista albumin Die You Heathen, Die! vuonna 2011. Kyseessä oli myös yhtyeen ensimmäinen keikka ikinä - ja hyvinhän se meni. Eräänlaiset corpse-maalaukset kasvoillaan esiintyneen bändin synkkää, saatanallista ja raskasta Heavy Metalia siivittivät Cooken mustan huumorin sävyttämät spiikit. Koko esiintymisestä hehkui tunne, että tässä ovat miehet, jotka todella nauttivat päästessään lopultakin esittämään visiotaan. Vanhojen demobiisien lisäksi Robespierre soitti jokusen kappaleen pitkään työn alla olleelta ja ilmeisesti kohta valmistuvalta levyltään, ja ainakin livenä uudet biisit kuulostivat oikein hyvältä. Jään toivomaan, että Robespierre nähdään vielä uudestaankin lavoilla.

   Myös Geddes Axe kiinnosti kovasti etukäteen, mutta keikka jäi jotenkin vaisuksi. Vaikka yhtye soitti lähes kaikki vuosina 1981 - 82 levyttämänsä kappaleet, mm. erinomaisen debyyttiseiskansa Return Of The Gods kokonaisuudessaan, ei veto napannut mukaansa oikein missään vaiheessa. Harmillista.

   Saksalainen Desaster oli kummallinen kiinnitys tähän tapahtumaan ja sen ajaksi tulikin siirryttyä yläkerran pubiin muutamalle oluelle ja valmistautumaan päivän pääesiintyjään, joka oli tietenkin Satan.

   Kyseessä oli Satanin ensimmäinen keikka kotikaupungissaan Newcastlessa kolmeenkymmeneen vuoteen. Muuten viime vuosina ahkerasti keikkailleen yhtyeen settilistaa oli uudistettu rankalla kädellä vuoden 2015 lopulla ilmestyneen Atom By Atom -levyn myötä. Court In The Act -albumilta oli mukana enää kolme kappaletta ja Into The Future/Suspended Sentence -aikakausi sivuutettiin tyystin materiaalin keskittyessä kahteen tuoreimpaan levyyn. Eipä siinä, mukavaa vaihtelua tämä oli viime vuosina tutuksi tulleeseen livesettiin ja todella hyviähän nuo uudet levyt ovat. Keikan ylivoimaiset kohokohdat olivat kuitenkin kaksi Guardian Records n’ Tapes -aikakauden kappaletta, Oppression ja Kiss Of Death. Kotikaupungin keikan kunniaksi alunperin Roxcalibur-kokoelmalla vuonna 1982 julkaistun Oppressionin tuli laulamaan Satanin tuolloinen vokalisti Trev Robinson ja samana vuonna singlenä julkaistun Kiss Of Deathin ajaksi rumpujakkaralle istahti bändin alkuperäinen rumpali Andy Reed. Tämä olisi ollut jo muutenkin ylivoimaisesti paras keikka koko viikonloppuna, mutta Oppression Robinsonin laulamana teki tästä täysin erityisen kokemuksen.

 

   Ja sunnuntai oli vasta edessä...

Brofest #4, osa 1

   Brofest on tapahtumana kiinnostanut jo monta vuotta: festivaali, joka rakentuu täysin vanhojen ja pääsääntöisesti tuntemattomampien NWOBHM-yhtyeiden ympärille. Kun ilmoitettiin, että Saracen esiintyisi tämän vuoden festivaaleilla, varmistui lähtö Newcastleen siltä istumalta. Valitettavasti kävi kuitenkin niin, että Saracen joutui perumaan keikkansa tammikuussa kosketinsoittaja Paul Bradderin sairastumisen vuoksi. Harmillinen takaisku, mutta siitä huolimatta kolmen päivän aikana oli tarjolla riittämiin harvinaista nähtävää.

   Neljättä kertaa järjestetty Brofest pidettiin Northumbrian yliopiston tiloissa olevassa salissa ja sen yläkerrassa olevassa pubissa. Sali on sopivan kokoinen väkimäärään nähden; tilava, mutta ei kuitenkaan tunnu liian suurelta parin sadan hengen yleisömäärään nähden. Keikkatilasta löytyi pitkä baaritiski sekä muutama myyntipöytä lähinnä artistien käyttöön. Pientä syötävää, levy- ja krääsämyyjiä sekä istumapaikkoja löytyi yläkerran pubista. Istahtaminen yhtyeiden välissä vaati siis aina pikaisen siirtymisen yläkertaan.

   Kolmipäiväinen festivaali käynnistyi perjantai-iltana kolmen bändin voimin, joista avaajana toimi yhden singlen, Time Will Tell, vuonna 1981 julkaissut Hammerhead. Tunnelma keikalla oli oikein hyvä ja Hammerhead-viskiä jaettiin myös yleisölle, mutta valitettavasti Hammerheadin materiaali ei ole kovin vahvaa. Hyviä riffejä ja sooloja kyllä löytyy sieltä täältä, mutta kokonaisuus painuu hieman keskinkertaisuuden puolelle. Poikkeuksena tietty jo mainittu singlebiisi Time Will Tell, joka on mahtava kappale!

   Seuraavana vuorossa oli Blitzkrieg. Hyvänen aika miten upea Brian Rossin ääni yhä onkin, ja miten hyviä bändin vanhat biisit ovatkaan. Valitettavasti uusista kappaleista puuttuu se vimma, jolla bändin klassikot kulkevat. Hyviä melodioita tuoreemmasta materiaalista kyllä löytyy, mutta kun uuden biisin jälkeen lähtee esimerkiksi keikalla Lemmylle omistettu Hell To Pay, niin tunnelma on sama kuin ohitustilanteessa vaihdetta kolmoselle tiputtaessa, jalan painuessa polkimella pohjaan ja ratin kääntyessä kohti tyhjää kaistaa… Blitzkriegin nykyisestä kokoonpanostahan löytyy kitarasta Brian Rossin poika Alan Ross, ja tällä kertaa koettiin hieman juhlallisempi keikka yhtyeeltä, kun lavalle astui setin lopuksi samasta perheestä myös Gillan Ross, joka lauloi Blitzkrieg- ja Buried Alive -kappaleet duettona isänsä kanssa. Hyvä ääni on pojallakin, mutta falsetti vaatii vielä vähän harjoittelua!

   Perjantain parhaasta keikasta vastasi kuitenkin Tytan. Yhtye on ollut viime vuodet todella kovassa live-kunnossa, eikä pettyä tarvinnut nytkään. Tytan työstää parhaillaan toista albumiaan, jolta saatiin neljä kappaletta maistiaiseksi. Nämä jatkavat hienosti yhtyeen melodista ja ehkä hieman AOR-henkistä linjaa, ja upposivat erinomaisesti vanhojen klassikoiden sekaan. Odotukset tulevaa levyä kohtaan ovat todellakin korkealla. Hieman huumoria keikalle saatiin, kun muutamassa vuodessa kovasti harmaantunut basisti Kevin Riddles lennähti pyllylleen heti alkuvaiheissa - ja tällehän mies jaksoi naureskella läpi koko viikonlopun!

V/A - Seaside Rock 2LP

   80-luvun alussa monet pienet radioasemat, levy-yhtiöt ja levytysstudiot julkaisivat kokoelmalevyjä, joilla oli mukana paikallisia tai ylipäänsä kyseisessä studiossa vierailleita, vielä tuntemattomia yhtyeitä kaikista mahdollisista tyylisuunnista. Yksi tällainen kokoelma on west-sussexilaisen Airship-studion oheen perustetun ja samaa nimeä kantavan pienlevy-yhtiön vuonna 1981 julkaisema Seaside Rock -kokoelma.

   Kuten lähes kaikilla tämän tyyppisiltä kokoelmilla, Seaside Rockilla ovat edustettuina niin New Wave, Post-Punk, Ska, Synth-Pop, kuin myös progressiivinen Rock ja Heavy Metal. Seassa on muutama todella hyvältä kuulostava yhtye, mutta eittämättä ylivoimaisesti paras näistä on julkaisun ainoa Heavy Metal -kokoonpano, Valkyrie.

   Valkyrien kappale, Cradle To The Grave, on menevää ja rajua uuden aallon brittiläistä Heavy Metalia, joka kasvaa eeppisiin mittoihin mahtipontisen kitaraintron ja -väliosan myötä viimeistään siinä vaiheessa, kun syntetisaattori tulee mukaan. Kitaristit Graham Hutchason ja Marshall Penn suorittavat hyvin, ja laulaja Michael Wylamin sopivan hiomaton ääni istuu tämäntyyppiseen NWOBHM-menoon täydellisesti. Luulen tosin, että molempien suoritukset olisivat voineet vielä hieman parantua, jos studioaikaa olisi ollut käytettävissä enemmän ja esimerkiksi Wylamin loppuvenytystä olisi saatu hieman paikattua. Valitettavasti Cradle To The Grave on Valkyrien ainut vinyylillä julkaistu kappale - tämän lisäksi yhtye teki vain yhden demon vuonna 1983, joka on sekin varsin hyvä.

   Seaside Rock ja muut samantyyppiset kokoelmat ovat aika haluttuja keräilijöiden piireissä. Ja koska painokset ovat olleet hyvin pieniä, levyjen hinnat voivat nousta yllättävän korkeiksi. Seaside Rockin hinta asettuu yleensä kolmen- ja viidenkymmenen euron väliin.